Ranta on metsän jälkeen paras lokaatio mitä fiktiolle voi ajatella. Jos Taivaallinen vastaanotto tapahtuisi jommassakummassa se olisi mestariteos

Mä en muista yhtään mistä ne puhu, mutta tunnelma oli ihan katossa ja mä vain aistin tilaa ja ihmisiä. Ajatella, että hiekkarannallakin voi tapahtua tällaista. 

Kaikki oli siellä ihan levällään.

Se, että ne sekoitti siihen jonkin negatiivisen dialektiikan oli jo vähän härskiä.

En saa sanotuksi, Hietsussa menin täysin tolaltani

No nyt se Viikiläkin oli Hietsussa ja Jan Holm kuulemma tulossa kohta. Mä luulin, että Hietsun kirjallisuusillat olisi ollut jotenkin erilaisia tilaisuuksia, siellähän oli aluksi puhumassa usein naisia ja käsiteltiin myös feministisiä kirjoituksia, mutta kai sekin on nyt löytänyt varsinaisen paikkansa kulttuurin kentässä, vieraana keski-ikäisiä Finlandia palkittuja mieskirjailijoita. Vittu miten vaihtoehtoista ja jännää. Ja koko se keskustelu. Kaks cis-äijää hörisemässä narsistisesti kirjallisuudesta. Yksi soittaa kitaraa välissä. Mä en kestä. Sain paniikkikohtauksen ja kävin runkkaamassa vessassa. Kellään ei edes ollut kokaa! Villasukkameininkiä.

Mä odotan, että Jan Holm tulisi Hietsuun. Olin nyt kuuntelemassa Viikilää Taiteiden yönä ja olihan se tosi mielenkiintoista, mutta jotenkin jäi se olo, että tää oli sittenkin vain jonkinlainen varjo tai valokuvanegatiivi Jan Holmista, että Jan Holmin teoksessa kaikki on ilmaistu suoremmin, paremmin

Onneks oli se kitara. Jatkuva keskustelu on toiminnan vihollinen ja ristiriidassa itse ihmiskunnan luonnon kanssa.

Mä luin Viikilän kirjan kolmeen kertaan, kun se kerta oli voittanut Finlandia palkinnonkin, mutta en vaan ymmärtänyt siitä mitään. Sit mä kävin Hietsussa kuuntelemassa Viikilää ja koko romaani aukeni ihan uudella tavalla. Taivas aukeni.

Skidinä käytiin siel simmaamassa ja sit vetään brenkkuu ihan flänäpäissään. Nyt oltiin tsiigaan kun siel bamlas joku stara sen kniigasta ja jessus miten äijä skulas skittaa. Ei mitään bilareita, redi meininki. Landet ei tätä hiffaa, ne ei snaijaa mitä stadi on

Kyyditsin koko illan porukkaa Hietsuun, tuli tunne, että taiteiden yönä kaikki olivat sinne menossa, ainutlaatuinen tilaisuus nähdä laatutaidetta. Takapenkillä taideopiskelijat selittivät innoissaan, että siellä on Viikilä puhumassa Jan Holmin romaanista ja sitten vielä Kumela soittaa kitaraa. Itsekin olisi mieli tehnyt kovasti mennä, mutta kyytejä oli tilauksessa koko yön. Luinhan tuon Jan Holmin Taivaallisen vastaanoton ja lähetin Viikilällekin siitä joitakin tuntemuksiani. Outoa, että siitä nyt puhutaan Hietsun paviljongissa. Vanhassa pukusuojassa, joka piti hävittää. Kaupunginsuunnitteluvirastossa oli se käsitys, että vanhoja arvorakennuksia voidaan toki muuttaa hotelleiksi ja kaupitella kansainvälisille majoitusketjuille, mutta eihän Hietsun paviljonki ollut mikään Engelin työ vaan tavanomaisen kaupunginarkkitehti Gunnar Taucherin piirtämä laudasta tehty pukusuoja, siis pelkkä pukusuoja. Ja nyt se on paikallisten omistama ja ylläpitämä kulttuuritalo, johon kaikki ovat taiteiden yössä matkalla. Kaupunkisuunnitteluvirastossa ei koskaan olisi osattu tällaista ajatella. Lähtökohta oli, että vaikka kaupunkilaiset aina kiintyvät vahoihin rötisköihin, eivät nämä ole kaupungin tulevaisuutta. Kaupunki on aina muutoksen tilassa, niin opettivat myös kaupunkisosiologit ja muutos meillä tulkittiin vanhojen rakennusten raivaamiseksi uusien tieltä. Lisää kaupunkia, vähemmän vanhoja rakennuksia, oli sitä paitsi jo pitkään ollut kaupungin ideologia. Aluksi puutalokommuuneissa ekologista viljelyä harjoittaneet vaihtoehtovihreätkin oli saatu valtaan päästyään muutetuksi rakastamaan taivaalle kohovia tornitaloja. Tiivistys myytiin niille ekologisena vaihtoehtona. Tiivistäkää kaupunkia, hajottakaa rakennusperintöä, oli uusi ohjenuora. Minua tuo uusi dogmaattisuus hieman hämmensi, mutta vanhana virkamiehenä ihmetyttää myös mikä ihme tuota porukkaa takapenkilläkin noissa vanhoissa puutaloissa niin kiihottaa.

Kirjailija oli tosi symppis, mutta ihan karsee ja ärsyttävä ääni tolla haastattelijalla. Ihan sama mitä se sano, ei vaan kestä kuunnella tollast.

Mä tykkään tosi paljon seurata kirjallisuuskeskusteluja, en mä ole aina niinkään niistä kirjoista kiinnostunut, tosin kyllähän mä niitä luen, mutta eniten aina kiinnostaa, että minkälainen ihminen se kirjailija on. Mitä se syö aamupalaksi ja mitkä on sen lempi TV-sarjoja ja sitten kun tajuaa, että se tykkää ihan samoista asioista kun itse ja silläkin on ihan samoja arkisia huolia, niin sitä tuntee sellaista samaistumista. Toisaalta jos se taas kertoo tekevänsä jotain mitä ei itse koskaan tekisi, niin sekin on tavallaan jännää, tulee sellainen fiilis, että on se muuten aika outo ihminen. Hietsussa olin vähän pettynyt siihen, että puhuttiin niin vähän Viikilän omasta arjesta niin kuin ihmisenä. Kirjailija jäi mulle edelleen aika vieraaksi, niin kuin ihmisenä. Mä olisin halunnut kysyä siitä aamupalasta, mutta vaikka yleisö sai vapaasti esittää kysymyksiä, niin emmä sitten kuitenkaan lopulta kehdannut

Tilaisuus oli siltä osin pettymys, ettei siellä ollut lainkaan yhdyntöjä. Kesäyönä hiekkarannalla sitä odottaisi edes yhtä pientä yhdyntää. Pusikossa hämärässä tapahtuva räpellysyhdyntä on sitäpaitsi huomattavasti rivompi ja sykähdyttävämpi näky kun netissä katseltavat miljoonat hyvin valaistut ja koreografialtaan harjoitellut yhdynnät. Kaiken huippu oli, että ne vielä striimas tollasen tapahtuman ilman yhtäkään yhdyntää nettiin. Kuka nyt menee nettiin katsomaan keskusteluja ilman yhdyntää, kun tarjolla on loputtomia yhdyntöjä ilman keskustelua

Jäin miettimään, että mitä se tota niinkun tota, tarkoittaa. Se haastattelija ja kirjailija hokivat aina vähän väliä sitä tota, tota, tota, että viittaasko ne sillä siihen Holmin romaaniin vai mihin ihmeeseen?