Kolumni Töölöläisessä 5.6.2022
”Torilla tavataan” kuului taas kansan riemun remuhuuto, kun Suomi otti jääkiekon maailmanmestaruuden kotikisoissaan. Ensi kertaa kiekkoilun torikultajuhlia vietettiin 27 vuotta sitten Suomen kukistaessa Tukholman Globenissa Ruotsin ruotsalaisen valmentajan johdolla. Sergelin torilla aloitetut ryminät jatkuivat seuraavana päivänä Helsingin kauppatorin massakarnevaalissa, jossa yli satatuhatta suomalaista lauloi olevansa kaikki sankareita. ”Torilla tavataan” sanonnasta tuli osa uutta kansanperinnettä, folklorea, jolla viitataan odotettuun kansan riemuun ja remuun suomalaisten menestyksestä urheilukilpailuissa.
TORILLA tapaaminen on tosin ennen Suomen jääkiekkokultaakin ollut keskeistä koko länsimaiselle poliittiselle (ja markkinatorina taloudelliselle) ajattelulle. Agora oli antiikin Kreikan ilmaus ihmiset yhteen keräävälle torille, kaupungin ja kansalaisten yhteisön keskukselle. Alun perin homeerisessa sanastossa termillä ei viitattu erityiseen paikkaan, vaan juuri sankareiden yhteen kokoontumiseen. Iliaassa lauletaan eeppistä tarinaa, jossa ”majasuojistaan sotalaumat järjestyi…joukoittain kokoukseen (agorēn)…ja he koht’ oli koolla (ageronto)”. Alkuperäisellä agoralla ei siis tavannut vielä kiekkokaukalossa taituroivat jääkiekkosankarit ja näille hurraavat fanilaumat vaan tappamisessa virtuoosit soturisankarit ja näiden johtamat sotalaumat.
Noissa varhaisissa sankarien torikokouksissa on kuitenkin nähty alkuperä länsimaiselle tasavaltalaiselle jaetun vallan hallintamuodolle erossa yksinvaltaisesta hallinnosta. Länsimainen poliittinen yhdenvertaisuus alkaa nimittäin tilanteesta, jossa yksikään soturisankareista, ei halunnut alistua toisen suoraan komentoon ja kuitenkin näiden valtiaitten oli pystyttävä toimimaan yhdessä teurastamatta toisiaan. Ratkaisuna oli vallan jakaminen tai paremminkin sen asettaminen torille, kokoontumisen keskelle (en mesoi) yhteiseen jaettuun neuvottelun tilaan, jossa sanan käyttö korvasi väkivaltaisen alistamisen. Samalla julkinen poliittinen tila erottui yksityisestä, jonkun omasta tilasta ja politiikan ideaksi tuli väkivallan sijaan yhteinen jaetun sanan käyttö. Seikka, joka yksinvallan perinteitä vaalivassa itänaapurissamme tahtoo usein unohtua ja ajoittain aina tälläkin puolen rajaa.
Homeerisessa agorassa, ei ollut vielä kyse demokratian kansasta torilla vaan soturieliitin, ”korkeasyntyjen” yhteisestä tilasta, josta varsinaiset sotalaumat, rivimiehet, oli ulossuljettu puhtaan väkivaltaisen komentosuhteen alle. Demokratian, kansan vallan, synty merkitsikin kansan pääsemistä tuosta väkivaltaisesta alistussuhteessa yhteisen jaetun sanan äärelle poliittiseen kokoustamiseen. Tämä tapahtui miessoturikansalaisten osalta jo antiikin Kreikassa, mutta naissukupuolen osalta vasta 1907 Suomessa, kun 19 maailman ensimmäistä naiskansanedustaa valittiin kokoontumaan uuteen yksikamariseen kansanedustuslaitokseen. Tosin kyse oli nyt modernista edustuksellisesta demokratiasta, jossa kansa itse ei sen enempää kokoonnu tai hallitse vaan ainoastaan valitsee yksin äänestyskopissa edustajansa kokoustamaan heidän puolestaan eduskunnassa ja tämän poliittisen kokouksen voimasuhteiden pohjalta valitaan varsinainen hallitus kansaa hallitsemaan.
”TORILLA tavataan” toistuu nykyään myös kansanedustajien vaalikampanjoissa, jossa kansaa käydään tapaamassa torilla, vaikka kansa itse istuu ahkerammin näyttöpäätteiden ääressä yksityisissä sisätiloissa. Erityisesti populistiseen politiikkaan on piintynyt ajatus, että aito kansan ääni löytyisi edelleen juuri torilta ja samalla ”torilla tavataan” sanonta toimii myös poliittisena haasteena eliitteihin yhdistetyille vallan kabineteille.
”Kansa torilla” on saanutkin ilmentää äänestyskopille vastakkaista ideaa kansan suorasta julkisesta yhteisäänestä, akklamaatiosta, jossa kansa huutaa vallalle suosionsa tai protestinsa, valitsee Barabbaksen tai Kristuksen, kuten nykyään sosiaalisen median peukutuksissa. Fasismiin taipuvainen politiikan teoreetikko Carl Schmitt piti akklamaatiota varsinaisena itseidenttistä yhdistettyä kansaa ilmaisevan demokratian aitona muotona ja saattoi siten tulkita myös Hitlerille hurraavan kansan todellisen demokratian ilmaisuna ilman liberaaleja haihatuksia yksilöiden, toisinajattelijoiden tai vähemmistöjen oikeuksista. Schmittin ajatukset itseidenttisen kansan demokratiasta ilman soraääniä ovatkin taas itänaapurissamme muodissa, jossa sitä kutsutaan erityiseksi venäläiseksi kansalliseksi demokratiaksi. Tosin juuri torille mieltään osoittamaan eksyneet kansalaiset miliisin erikoisjoukot korjaavat naapurissa nopeasti pois.
MEILLÄ Töölössä on taas mahdollisuus kokoontua lauantaina 4.6 kello 12 spontaaniin yhteislauluun Töölön omalle torille, kun kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi järjestää yhdessä Töölön kaupunginosien kanssa jo töölöläisperinteeksi muodostuneen kesän avauksen suvivirren yhteislaululla. Tuo Israel Kolmodinin nimissä 1600-luvulta juontuva ruotsalaisvirsi, jossa on selkeitä vaikutteita keskiajan eroottishenkisistä kevään kukintaa juhlivista runoista, on myös akklamaation muoto, jossa seurakunta eli kansankokous (ekklesia) yksiäänisesti ylistää laulullaan valtiastaan. Suvivirressä valtias ei vain ole poliittinen ruhtinas vaan luonnon uudeksi heräämisessä itseään ilmaiseva jopa hieman panteistiseltä kuulostava jumaluus.
MEZZOSOPRAANON johtama kesän ylistyksen yhteislaulu torikokoontumisena tuo samalla palan oopperan ylitunteellisen ylevää maailmaa parkkipaikkojen aikaisemmin täyttämälle torille. Ooppera ja tori voivatkin vaikuttaa vastakkaisilta kokoontumispaikoilta ja ”oopperassa tavataan” ei kuulu kansaa kosiskelevien politiikkojen vaalilauseisiin viitaten ennemmin eliitin viihteellisiin harrastuksiin. Ooppera-asiantuntija kirjailija Minna Lindgren muistuttaa kuitenkin uudessa mainiossa teoksessaan ”Minun oopperani”, että etenkin Barokin aikana ooppera levisi yleiseksi kansanhuviksi ja oli itse asiassa ensimmäinen populaari taidemuoto, muunkin kuin eliitin ulottuvilla oleva ajanviete.
Markku Koivusalo
Töölön kaupunginosat – Töölö ry:n pj.