Maailman vanhin säilynyt komedia, Aristofaneen Akharnalaiset alkaa demokratian alkunäyttämöltä, antiikin Kreikan kansankokouksen kokoontumispaikalta, Pnyksiltä.

Vaikka kokouksen pitäisi alkaa aamuvarhain, on paikalla vain yksi kaupungin asioista huolissaan oleva aktiivinen kansalainen, nimeltään oikeudenmukainen kaupunki, Dikaiopolis. Muut kaupunkilaiset rupattelevat mieluummin kauppapaikalla väistellen punaiseksi maalattua köyttä, jolla kansalaisia pyrittiin antiikin demokratiassa poliittisesti aktivoimaan osallistumaan kansankokoukseen.

TOIMIVA demokratia on aina vaatinut aktiivisia kansalaisia ja Aristofaneen komedia teki pilkkaa kansanvallan kansalaisten todellisesta passiivisuudesta. Vaikka antiikin suorassa kansalaisdemokratiassa ”kuka tahansa” kansalainen saattoi osallistua kansankokouksiin ja siten päätöksentekoon, eivät suinkaan kaikki jaksaneet vaivautua paikalle. Kaikki kaupungin asukkaat eivät edes saaneet saapua paikalle, sillä kansalaisuus kuului vain vapaasyntyisille miehille eikä kansankokous edustanut näin kaikkia yhteisön jäseniä.

Moderni edustuksellinen demokratia taas pyrkii edustamaan kaikkia yhteisön jäseniä. Mutta juuri edustuksellisuuden käsite tekee antiikin näkökulmasta siitä passiivisten kansalaisten täysin epädemokraattisen järjestelmän. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset eivät käytä omaa päätösvaltaansa kansankokouksissa vaan valitsevat toiset käyttämään tuota valtaa puolestaan ja puolueensa mukaisesti.

Tällainen ”demokratia” olisi ollut antiikin kansalaisille harvainvaltaa. Kansalaisen poliittinen oikeus osallistua yhteisiä toimia koskeviin päätöksiin ja puheisiin on korvattu oikeudella valita itselleen harvainvaltaiset hallitsijat luovuttamalla yksin ja salaa pimeässä kopissa annetulla äänellä oma valta kaupungin asioihin jollekin toiselle.

Niinpä omana aikanamme kansalaisia ei enää aktivoida kauppakeskuksissa punatulla köydellä osallistumaan julkiseen toimintaan vaan korkeintaan kehotetaan kerran neljässä vuodessa käymään edes äänestämässä. Vain vaalien alla äänestäjiä pyrkivät aktivoimaan ne, jotka haluavat näiden äänet päästäkseen itse päättämään kaupungin asioista.

Mutta kun ääni on saatu ja äänet laskettu, niin julistetaan kovaäänisesti, että nyt ”pulinat pois”, sillä demokratia on puhunut.

KANSANVALLAN katsotaan siis saavan puhua ainoastaan kynän rapinalla kerran neljässä vuodessa äänestyskopissa. Vaalien jälkeen ei kansalaisten ääntä enää haluta kuulla ja jos aktiivisesti asioihin kantaa ottavien kansalaisten ääniä edelleen kuulu niin nopeasti muistutetaan, että ne eivät ole suuren hiljaisen enemmistön ääni.

Päättäjien on aina helppo ohittaa aktiivisten kansalaisten näkemykset vetoamalla edustavansa suurta hiljaista enemmistöä, sillä määritelmänsä mukaan tämä ihannealamaisten täysin epämääräinen ja abstrakti joukko on aina hiljaa eikä ikinä esitä mitään vaatimuksia edustajille tai omia näkemyksiään oikeudenmukaisesta kaupungista.

MUTTA miten päättäjät saataisiin kaupungissa aktivoitumaan kuuntelemaan myös aktiivisia kansalaisia muulloinkin kuin kerran neljässä vuodessa vaalien alla? Helsingin kaupunginosayhdistykset, joissa toimii alueensa asioihin aktiivisesti kantaa ottavia kaupunkilaisia, päättivät asettaa yhdeksi kunnallisvaaliteesikseen kaupunkilaisten mahdollisuudet vaikuttaa paremmin lähialueensa päätöksiin. Kuntavaaliehdokkailta tulisi kysyä olisivatko nämä valmiita osallistumaan aktiivisesti myös asukkaiden ja kaupunginosayhdistysten vaikutusmahdollisuuksien kehittämiseen.

Tämä tietenkin vaatisi enemmän vastavuoroista kommunikaatiota kaupunkilaisten ja päättäjien välillä kun nykyinen tapa, jossa päättäjä toimii kuten haluaa ja olettaa edustavansa suurta hiljaista passiivista enemmistöä.

Markku Koivusalo.

Kirjoittaja on Töölön kaupunginosat – Töölö ry:n hallituksenpj.