”Jokainen ihminen on erehtyväinen, mutta kukaan muu kuin typerys ei pysy erehdyksessään.”

Näin lausui Marcus Tullius Cicero maailman mahtavimman sotilasvallan senaatissa maaliskuussa 43 eaa. puheessaan Marcus Antoniusta vastaan ja samalla omaa aikaisempaa virheellistä arviotaan korjaten.

Kaunopuheinen reettori Cicero oli tuolloin poliittisen suosionsa huipulla puolustamassa häviämässä olevia tasavaltalaisia arvoja, mutta jo saman vuoden lopussa Antoniuksen ja toisen triumviraatin sotilasjohtajien kaapatessa vallan, Cicero menetti täydellistä latinaa puhuneen päänsä ja Antonius hakkautti vielä nuo kirotut puheet kirjoittaneet Ciceron kädet irti asettavaksi Forum Romanumille varoittavaksi esimerkiksi.

Antoniuksen väkivaltainen yritys tuhota Ciceron käsien jälki historiasta kuitenkin epäonnistui sillä noiden käsien kirjoituksista tuli Raamatun jälkeen antiikin kaikkein kopioiduimmat tekstit.

Erityisesti Ciceron vuotta aikaisemmin kirjoittamasta Velvollisuuksista (De Officiis) tuli länsimaisen virkamiesetiikan vaikutusvaltaisin käsikirja, jonka lukemista pidettiin lähes kahdentuhannen vuoden ajan välttämättömänä kaikille hallinnon toimijoille.

TASAVALLAN hallinnollinen virka oli yhteisen järjen asettama julkinen velvollisuus, jossa viranomaisen tehtävänä ei ollut katkoa julkista kritiikkiä esittävien kansalaisten käsiä tai ajaa omia tai yksityisten toimijoiden etuja.

Sen sijaan tämän tuli edustaa julkista valtaa ja kansalaisten yhteisöä ja tässä virkamiesroolissaan ylläpitää kaupungin arvokkuutta toimien oikeudenmukaisesti ja rehellisesti luottamuksensa kansalaisiin säilyttäen.

Julkinen virka oli yhteistä palveleva velvollisuus, joka määrittyi kunniallisen (honestum) ja hyödyllisen (utilite) yhteen sovittamisena.

Tämä ei tietenkään tarkoittanut, että pelkkä virka olisi tehnyt viranomaisesta kunniallisen vaan päinvastoin juuri julkinen rooli (persona) asetti erehtyvälle ihmiselle velvoitteen korjata virheitään ja pyrkiä toimimaan yhteisen moraalisen järjen mukaisesti siinä missä vain typerys ja huono hallinto pysyi ehdon tahdoin erheessään.

AJATUS erehtymättömyydestä virassa (ex cathedra) kuuluu sen sijaan Paavin istuimelle ja siihenkin vain hyvin rajatussa mielessä ja vasta 1800-luvulla virallistettuna.

Se ei ole edes alkujaan mitenkään kristillinen ajatus. Kristilliseen näkemyksen mukaan yksikään ihminen kun ei ole sen enempää synnitön tai erehtymätön, vaan juuri ihmisten jakama yhteinen epätäydellisyys yhdistää valtaa pitävät kaikkein kurjimpiin.

Kristillisessä yhteydessä Ciceron lausuma ihmisen erheellisyydestä saikin muodon: Ihmiset ovat erehtyväisiä, mutta erheessä pitäytyminen on saatanallista.

Errare humanum est, perseverare autem diabolicum.

AJATUS virkamiesten tai hallinnon erehtymättömyydestä, jossa virka häivyttäisi kokonaan tuon itse ihmisyyteen liitetyn erehtyväisyyden ja johon törmäämme nykyään valitettavan usein vaikuttaisi kuuluvan enemmän moderniin byrokratiaan.

Se korvasi vanhan humanismin virkamiesetiikan ja moraalisen vastuun pelkällä legaalisella, siis sääntöä noudattavalla ja sääntöperusteisella vallalla.

Miten viranomainen voisikaan erehtyä jos tämä ei tee mitään itsenäistä harkintaa tai päätöstä vaan toimii ainoastaan muiden päättämän säännön toimeenpanevana elimenä.

Ja miten viranomainen voisi olla moraalisesti väärässä kun moderni virkamies haluaa esittää itsensä kaiken moraalin, politiikan ja itse etiikan tuolla puolen, ainoana velvollisuutenaan toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti hallinnon asettamia strategioita kuten modernin byrokratian painajaishahmo Adolf Eichmann näki tehokkaan ja tulosvastuullisen toimintansa noin kuuden miljoonan ihmisen hävittämisessä.

Ei toki tarvitse mennä tällaisiin ääriesimerkkeihin huomatakseen, että jos niin sanotun oppivan organisaation perusmääritykseen kuuluu virheiden tunnustaminen, korjaaminen ja niistä oppiminen, ei julkishallinnon organisaatiot ja niissä toimivat vaikuta edelleenkään kovinkaan oppivilta, vaikka erilaisia koulutuspäiviä näille tavan takaa järjestetäänkin.

Virheiden tunnustamisen, saatikka itsenäinen korjaaminen, ei ole näille tyypillistä vaan ennemmin valmius käyttää valtava määrä omia ja kansalaisten resursseja kaikkien virheiden kieltämiseen ja peittelemiseen eli tuossa saatanallisessa erheessä pysymiseen.

Tämä siitä huolimatta, moderni hallinto ei oikeuta enää itseään moraalisena eliittinä Ciceron tapaan tai ikuiseen autuuteen johdattavina sielunpaimenina kirkkoisien tapaan vaan ennen kaikkea tutkittuun tietoon perustavana asiantuntijavaltana.

Juuri tutkiva tiedollinen auktoriteetti on antiikista lähtien eronnut uskonnollisesta auktoriteetista siinä, että edellinen lähtökohtaisesti pyrkii myöntämään virheensä ja vieläpä oikein etsimällä etsimään ja korjaamaan näitä. Asiantuntija, joka ei koskaan erehdy tai myönnä erhettä, ei ole asiantuntija vaan puoskari.

TÄNÄ päivänä mikään ei vähennäkään tuota Ciceron jo korostamaa luottamusta hallinnon ja kansalaisten välillä enemmän kuin oletettu asiantuntijavalta, joka ei suostu edes tutustumaan kansalaisten asioihin eikä missään nimessä myöntämään selkeitäkään virheitään vaan pitää jääräpäisesti kiinni erehtymättömyydestään.

Tätä kasvavaa luottamuspulaa tietoa janoavien kansalaisten ja erheitään suojelevan ”asiantuntijahallinnon” välillä, ei korjaa vaan ainoastaan pahentaa viimeaikainen pyrkimys siirtää virkamiesten julkista vastuuta ulkopuolisille yksityisille ja usein salatuille konsulttiselvityksille.

Siihen ei myöskään auta suomalainen mantra maailman parhaista virkamiehistä, jolla erheessä pysymistä puolustellaan.

Sillä oman aikamme maailman mahtavimman sotilasvallan johtaja, on jopa Ciceron vielä säädyllisen itsekehun ylittävässä egoistisessa retoriikassaan, osoittanut, että maailman paras hokemat, yleensä tarkoittavat juuri päinvastaista eivätkä superlatiivit juuri koskaan vastaa tosiasioita.

Markku Koivusalo

Kirjoittaja on Töölön kaupunginosat – Töölö ry:n hallituksen puheenjohtaja.