Viime aikoina on puhuttu terapiakulttuurin kasvusta Suomessa. Ilmiö ei ole uusi ja jo yli puoli vuosisataa sitten amerikkalaissosiologi Philip Rieff julisti kriittisesti terapian voittoa länsimaisessa kulttuurissa. Sittemmin terapiayhteiskunnasta on kirjoitettu tuhansia sivuja tutkimuksia, joissa vallitsee yksimielisyys terapiakulttuurin valtavasta kasvusta, mutta erimielisyys sen syistä ja vaikutuksista.

Terapiakulttuurin kansainvälisesti johtava tutkija kulttuurisosiologian professori Eva Illouz on kirjoittanut, että tuskin mikään muu kulttuurinen kehys, lukuun ottamatta markkinapohjaisen taloudellisen tehokkuuden kieltä, on vaikuttanut niin ratkaisevasti itseymmärryksen malleihin kuin terapeuttinen ihmiskuva ja kieli. Taloudellisen tehokkuuden yhteiskunnassa olemme kaikki jatkuvasti terapian tarpeessa.

TERAPEUTTINEN kulttuuri ei tarkoita vain psykiatrisen hoitoterapian tarpeen kasvua, johon sitä todella tarvitsevat eivät nykyään millään tahdo päästä, vaan yleistä terapeuttisen puheen ja käytäntöjen laajentumista psykiatrian ulkopuolelle kaikille elämän osa-alueille. Amerikkalaissosiologi James L Nolan on kirjoittanut jopa poliittisen ja valtiovallan uudesta terapeuttisesta legitimaatiosta.

ILLOUZIN kartoittamat taloudellisen tehokkuuden kieli ja terapeuttiset käytännöt vaikuttavat kohtaavan myös Helsingin kaupungin hallinnossa tai ainakin tällainen tunne tuli, kun pyrimme rakentamaan yhteistyötä kaupunginosayhdistysten ja kaupungin kaavoittajien välille.

Ja tunnehan on todellisuutta tärkeämpi terapeuttisessa kulttuurissa.

KAAVOITUS on keskeinen kaupunkilaisten elinympäristöön vaikuttava vallankäytön muoto. Aiemmin kaavoituksessa pyrittiin valtaa antamaan myös paikallisille toimijoille varhaisen yhteistyön kautta. Sittemmin kaavoitus on etääntynyt paikallisesta yhteistyöstä ja tilanne on aiheuttanut kaupungin asukkaiden ja kaavoituksen välillä konflikteja, joita sitten ratkotaan tuomioistuimissa.

Päätimme kaupunginosayhdistysten osalta korjata tilannetta etsimällä uusia yhteistyömuotoja kaavoittajien kanssa jo suunnittelun varhaisessa vaiheessa. Kerroimme stadiluotsille ideasta, joka tunnollisesti kävi tuumasta toimeen ja alkoi järjestää tapaamista. Ja kuinkas sitten kävikään?

LUOTSIN reitti kaavoittajien luo ei ollut suinkaan suora, vaan kulki kaupungin byrokratian labyrintissä, jossa ensin piti tavata kaupungin kommunikaation uudet portinvartijat eli vuorovaikutusasiantuntijat Kaupunginympäristötalolla.

Tuo Kalasataman tiiviisti rakennettujen talorykelmien keskellä nouseva massiivinen holvikaarinen kaupunkiympäristöbyrokratian punatiili-betonikolossi on kuulemma suunniteltu kutsumaan ”kaupunkilaisia osallistumaan kaupungin toimintaan”, mutta kun sinne saapuu, tulee mahtipontisesta rakennuksesta välittömästi tunne Kafkan Linna romaanin linnasta eikä tuota tunnetta vähennä uutiset kolossin käymälätiloista löydetyistä kadonneista ja kuolleista työntekijöistä.

Ja tunnehan on todellisuuttakin tärkeämpi terapeuttisessa kulttuurissa.

KOLOSSIN uumenissa suljettujen lukittujen ovien takana saimme sovittua, että tapaamisessa mystisten kaavoittajien kanssa haluaisimme keskittyä uusien vuorovaikutteisten yhteistyömuotojen kehittämiseen, joiden avulla erityisiä ongelmia voitaisiin tulevaisuudessa pohtia yhdessä kaavoittajien ja kaava-alueella asuvien välillä. Pyysimme, että kaupunki myös valmistautuisi tilaisuuteen esittämällä uusia ehdotuksia tällaisesta yhteistyöstä.

Tilaisuus järjestettiin. Kaupunginosayhdistysten edustajat ja kaavoittajat tapasivat lopulta toisensa vuorovaikutusasiantuntijoiden valvovien ja holhoavien silmien alla tällä kertaa hieman kutsuvammassa ympäristössä eli kirjastossa. Tilaisuus sujui hyvässä hengessä ja osallistujat olivat huojentuneita tilaisuuden jälkeen kuten terapiaistuntojen tarkoitus onkin.

Tilaisuus muistuttikin enemmän yksityisiä traumoja selvitteleviä terapiaistuntoja kuin klassista kansalaistoiminnan muotoa eli julkista debattia.

Debatoinnin sijaan osallistujat istuivat yhteisessä piirissä kuten terapiatukiryhmissä ja kaikki saivat vuorollaan purkaa omia tuntemuksiaan, kokemuksiaan ja traumojaan kaavoitukseen liittyen.

Tilaisuuden ohjeissa korostettiin, että argumenttien ajattelemisen sijaan tulee vain kuunnella muita arvostavassa ilmapiirissä. Tähän arvostavaan ilmapiiriin ei siis kuulunut yhteisten arvostelmien tekeminen ja etsiminen, mikä klassisesti on ollut yhteisen järjen käytön tehtävä.

TARKOITUSTAAN tapaamisella ei saavutettu, sillä kaupunki ei ollut osaltaan valmistellut yhtä ainoatakaan ehdotusta uuden yhteistyön muodoista ja kaupunginosayhdistysten ehdotus pilottihankkeen aloittamisen sopimisesta ohitettiin vaivaantuneella hiljaisuudella.

Tilaisuuden ohjeissa ilmoitettiin, ettei tilaisuudessa päätetä mitään vaan ainoastaan pyritään lisäämään ymmärrystä. Tältä osin tapahtumaa pidettiin onnistuneena miellyttävän ja ymmärtävän tunneilmapiirinsä takia, toisin sanoen siis onnistuneena terapeuttisena tapahtumana.

Tapaamisessa ilmaistiin kuuntelevassa ja ymmärtävässä hengessä sekä kaupunkilaisten kokemia traumoja asuinalueensa kaavoituksesta että kaavoittajien kokemia traumoja kaupunkilaisten suhtautumista kaavoihin. Kaavoittajilla oli nimittäin traumaattisia kokemuksia ja pelkotiloja vihaisten kaupunkilaisten kohtaamisesta ja he kokivat tapaamiset kaupunkilaisten kanssa ongelmalliseksi ja uhkana jopa työterveydelle.

Mutta mikä johtaa tilanteeseen, jossa kaavoitus aiheuttaa traumoja niin kaupunkilaisille kuin kaavoittajille ja jossa kansalaisten ja viranhaltioiden kohtaaminen on terapiaa vaativa työterveysongelma?

Kaavoittajat kertoivat toimivansa ahdistavassa tilanteessa, jossa heidän työtehtävänään on toteuttaa kaupungin kasvustrategiaa ja kaavoittaa mahdollisimman paljon lisää rakennettavaa taloudellisesti tehokkaalla tavalla.

Yksityisten omistamilla tonteilla lisärakentaminen on mahdollista vain omistajien aloitteesta ja strategiansa mukaisesti kaupunki pyrkii houkuttelemaan yksityisiä maanomistajia taloudellisen ahneuden keinoin tärvelemään maansa täpötäydellä lisärakentamisella.

Kaupungin oma maaomistus, jonne strategian mukaista lisärakentamista voidaan kaavoittaa, koostuu lähinnä puistoista, merenrannoista ja lähiluonnosta, jotka kaupunkilaiset haluaisivat pitää rakentamisesta vapaana yhteisenä virkistystilana.

TÄMÄ on siis traumoja aiheuttava peruskonflikti, jonka ratkaisuun ei osapuolilla ollut sen enempää onnen avainta kuin poliittista valtaa, mutta kaikki toki ymmärsivät ja kunnioittivat toistensa ahdistusta ja onnettomuutta asiasta.

Mitään uutta konkreettista yhteistyön tapaa ei kyetä kehittämään, koska taloudellisesti tehokas maankäyttö ja kasvun strategia pakottaa rakentamaan tehottomina näyttäytyvät lähimetsät ja virkistysalueet, ja siitä kaupunkilaiset taas ahdistuvat ja suuttuvat entistä enemmän ja se taas pelottaa kaavoittajia.

Kaikki olivat toki sitä mieltä, että vastavuoroisia keskusteluja, kaikkien ahdistusta ymmärtäviä ja rakennustehokkuuden aiheuttamia traumojen purkua on hyvää jatkaa. Näin aina välillä huojennetaan niin virkamiesten kuin kaupunkilaistenkin kokemaa mielipahaa.

Markku Koivusalo

Kirjoittaja on Töölön kaupunginosat – Töölö ry:n hallituksen puheenjohtaja.

Kolumni Töölöläisessä joulukuussa 2024