Elokuun vielä helteisenä perjantai-iltana vuonna 1930 saksanjuutalainen kirjallisuuskriitikko filosofi Walter Benjamin istui Hietarannan rantakalliolla ja poltti savuketta ajatuksissaan. Hän oli lähtenyt vaeltamaan päämäärättömästi pohjoisessa pienessä pääkaupungissa ja päätynyt yhtäkkiä meren rannalle pysähtyen hämmästyneenä uutuutta hohtavan juuri valmistuneen puisen pukuhuonepaviljongin eteen.

Sen yksinkertaisen tyylikäs funktionalistinen olemus kevyessä puuarkkitehtuurissa ja nauhaikkunat miellyttivät heti Benjaminin paksujen lasien alla piileviä tarkkaavaisia silmiä. Hän ihmetteli, että Bauhausin vaikutukset ja funktionalismi, jota tuskin vieläkään siedettiin Berliinissä, ilmeneekin yhtäkkiä täällä pohjoisessa puurakennuksessa. Ei edes turhia ornamentteja. Alfred Loos olisi ollut tyytyväinen, Benjamin ajatteli ja päätti poiketa katsomaan sopusuhtaista rakennusta tarkemmin.

Vielä hämmästyneempi Benjamin oli huomatessaan rakennuksen olevan kaikille avoin yleinen pukusuoja, jossa oli tilaa jopa tuhannen henkilön vaatteille. Ei siis lainkaan sellainen yksityinen porvarillinen pieni pukuhuone, jonka hänen lapsuuden perheensä omisti useammallakin rannalla. Benjamin oli hikinen, kesäpukukin oli liian kuuma ja yhtäkkiä hän päätti, että haluaisikin rannalle ja uimaan. Paikkahan oli lähes kuin Ibizan tai San Remon rannat tai ainakin sen voisi unelmoida sellaiseksi. Benjamin oli pakotettu vastenmielisesti uimakouluun pienenä, mutta sittemmin hän nautti uimataidosta kuin lukutaidosta ja näiden antamasta mahdollisuudesta heittäytyä meren tai kirjallisen perinteen loputtomaan aallokkoon sen yhtenä aaltona. Nytkin hänellä oli salkun pohjalla käsikirjoituksen alla musta tyylikäs kokovartalouimapukunsa, jonka oli ottanut mukaan kaiken varalta, vaikka ajattelikin, että matka pohjoiseen on tuskin mikään Välimeren rantaloma.

Benjamin jätti salkkunsa rakennuksessa vahtimestarin tointa toimittavalle pyylevälle keski-ikäiselle huonosti saksaa hieman änkyttävälle miehelle, jonka Saksan sanavarasto Benjaminin suureksi hämmästykseksi näytti koostuvan ainoastaan filosofisesta terminologiasta. Mies ohjasi hänet täynnä punaisia naulakkopenkkejä olevaan pukeutumistilaan. Tila oli kaikessa yksinkertaisuudessaan inspiroiva. Jos se ei olisi ollut pukuhuone, se olisi Benjamin mielessä oiva paikka kokeelliselle avantgardelle. Benjamin toivoi, että Asja olisi nähnyt sen. Asja olisi ehdottomasti halunnut järjestää siellä teatterityöpajan. Avarassa puutilassa hengen oli hyvä hengittää ja Benjamin kuvitteli tilaan mitä ihmeellisempiä esityksiä, modernia musiikkia, kokeellista improvisaatiota, kenties myös henkisiä keskusteluja kirjallisuudesta ja filosofiasta. Tänne hän voisi perustaa Asjan kanssa uuden oman Hietsun akatemian, kuten oli Scholemin kanssa leikitellyt ajatuksella omasta Murinin yliopistosta.

Riisuttuaan kulahtaneen pukunsa ja hikisen paitansa ja taiteltuaan huolellisen siististi vaatteensa, Benjamin astui kuin uudesti syntynyt nuori uros hiekkarannalle, kävi meressä uimassa, jonka vesi on ihmeellisen lämmintä ja istui nyt rantakalliolla, kipristeli puristavista uusista kengistä vapautuneita varpaitaan ja sulki silmänsä antaen Itämeren tuoksun tahdottoman muistin kuljettaa hänet lapsuuteensa kesiin Itämeren toisella puolella.

Benjamin pohti kuinka Ilmestyskirjan lupaus Uudesta Jerusalemista, sisälsi meren häviämisen ja kuitenkin moderni hiekkaranta elämä on muuttanut rannan uhkaavasta elementistä maallisen paratiisin lunastuksen paikaksi. Hän huomasi kuinka pukuhuoneesta ilmaantui rannalle vaatteensa suojaan jättäneitä miehiä ja myös naisia, joiden raskaan työn parkitsemat ruumiit erottivat nämä ilman vaatteitakin Benjamin omasta porvarillisen lukutoukan ruumiinrakenteesta. Tuotantosuhde ja luokka-asema oli piirtynyt ruumiiseen ja kuitenkin pukusuoja näytti palvelevan kaikenlaisia kehoja.

Benjaminin päähän ilmaantui ajatuskuva uudesta laajasta kulttuurifilosofisesta esseestä. Sen nimi olisi ”Uusi proletaarinen rantaelämä” ja se käsittelisi maallista ohikiitävää onnea rantaelämän muodossa ensin aristokraattisena harrastuksena, sitten porvarillisena tapana ja lopulta sen kopioitumista kaikkiin luokkiin massojen aikakaudella. Hän kuvitteli lähettävänsä sen Adornolle, mutta ymmärsi samalla ettei Lieber Teddie pitäisi sen ideaa dialektisesti oikeaoppisena eikä Frankfurtin koululta olisi siitä rahaa odotettavissa. Hän päätti unohtaa esseen ja tämän taianomaisen oudon rannan ja pukuhuonerakennuksen, jossa oli hetkeksi päässyt pakoon polttavaa Berliiniin kaipuutaan. Silmänräpäyksen ajan hän oli ollut onnellinen. Mutta nyt kaipuu Berliiniin, pois Helsingistä, taas palasi ja Walter B. lähti kulkemaan pitkää hautausmaan viereistä tietä takaisin hotellilleen noustakseen lauantaina puolen päivän aikaan Ariadne laivaan.

Mutta kuinka ihmeessä Walter Benjamin päätyi 1930 Hietsun paviljongille ja Helsinkiin ja mitä tätä ennen tapahtui hänen laivamatkallaan Norjan vuonoissa ja vaelluksellaan Suomen lapissa?

Mitä tarkkasilmäinen kriitikko näki, aisti ja koki tuolla huonosti tunnetulla pohjoisen matkallaan.

Siitä Hietsun kirjallisuusillassa kertomassa taidehistorioitsija, kirjailija Anna Kortelainen, joka on kirjoittanut mainion Kulkija kirjan Walter Benjamin matkasta pohjoiseen kesällä 1930.

Seuraa sinäkin Benjaminin jalanjälkiä ja tule kuuntelemaan ja keskustelemaan kirjasta Hietsun kirjallisuusiltaan sunnuntaina 22.10 klo 17.

Keskustelua ennen voi nauttia nuorista huipuista koostuvan Trio Estin konsertista Schubertin, Boulangerin ja Ravelin parissa.