Ajattelin tänä keväänä ryhtyä aktiivikansalaiseksi kansalaisyhteiskunnassa. Aloitin toimen osallistumalla kahteen Helsingin kaupungin järjestämään yleisötilaisuuteen, joista jälkimmäinen oli pormestari Vartiaisen isännöimä keskusteluilta töölöläisille torstaina 25.4.

Töölöläiset saivat tilaisuudessa esittää kysymyksiään. Vartiainen kehotti heitä haastamaan kaupungin edustajia ja asiantuntijoita ja panemaan heidät ”koville”. Kysymyksiä oli paljon, aikaa vähän ja vain osa sai mahdollisuuden puheenvuoroon. Aikapulasta johtuen kysyjiä keskeytettiin ikävin välihuudoin, jotta oman asia ehtisi esittää. Töölöläisiä askarrutti mm. Topeliuksenkadun pikaratikka, Töölönlahden suojelu, lähiluonnon tila, Töölön puitten kaato, vanhusten hoito, Taivalsaaren hotellin asemakaavan vastaisuus sekä Munkkiniemen pyöräbaanan silta yli Humallahden.

Pormestari Vartiaisella oli vastaus valmiina lähes joka kysymykseen. Yksinkertaisuudessaan se kuului: ”Kaikkia ei voi miellyttää” ja sen jälkeen asiantuntijat ympäripyöreästi vakuuttivat kaupungissa kaiken olevan oikein pohdittu ja hyvin tehty. Totta. Kaikille ei voi olla mieliksi, mutta ketä kaupunki sitten miellyttää? Ei ainakaan tilaisuuteen paikalle vaivautuneita aktiivikansalaisia. Ja eikö missään hankkeessa ole ikinä haasteita, vai onko niin, että ongelmat lakaistaan maton alle, vaikka ne tulisi uskottavuuden ja luotettavuuden vuoksi tuoda avoimesti esiin ja käsittelyyn? Riskeihin pitäisi suhtautua vakavuudella, etenkin hankkeissa, joissa ratkaisut ovat peruuttamattomia. Ei esimerkiksi merenlahden poikki rakennettua siltaa tai asemakaavan vastaista huoneistohotellia lähdetä helposti purkamaan, jos ne kerran on tehty.

Näennäinen vuorovaikutus toistui myös Munkkiniemen baanan yleisötilaisuudessa, jonne osallistuin ennen pormestarin iltaa. Paikalla oli oikea vuorovaikutusasiantuntija, jonka tehtävänä oli puheenvuorojen rajoittaminen. Tilaisuudessa noudatettiin yhden kysymyksen politiikkaa: yksi kysymys yhdestä aiheesta ja kukin sain kysyä vain yhden kerran. Vastavuoroista keskustelua ei asukkaiden ja asiantuntijoiden välille syntynyt. Mahdollisuus jatkokeskusteluun annettiin karttojen äärellä, jolloin kommunikaatio oli vain kahdenvälistä ja dokumentoimatonta, joten siihen ei ollut mahdollista muiden palata jälkeenpäin.

KUMMASSAKIN tilaisuudessa tuli tunne, että vuorovaikutus on vain kosmeettinen lakisääteinen näytelmä, jolla ei ole todellista vaikutusta. Vuorovaikutuksen onttoudesta pidettiin molemmissa tilaisuuksissa jopa yksi kokonainen puheenvuoro. Miksi aktiivikansalainen kokee, että ei kaikesta aktiivisuudestaan ja palautteenantotilaisuuksista huolimatta voi vaikuttaa?

Tutkimuskirjallisuus kaupunkisuunnittelun vuorovaikutteisuudesta antaa karun vastauksen. Aktiivikansalaisen katsotaan edustavan itseään ja omia henkilökohtaisia intressejään. Heidän esittämänsä palaute on kyseenalaista, koska he eivät edusta tai heitä ei ole valittu edustamaan mitään suurempaa ryhmää. ”Henkilökohtaiset” motiivit ja edustuksellisuuden puute johtavat siihen, että heidän nähdään olevan jollain tapaa esteellisiä esittämään kantaansa.

Kitkaa aiheuttaa aktiivien ja suunnittelijoiden välillä myös asiantuntijuus. Suunnittelijat pitävät asukkaita maalikkoina, joilla ei ole ammattitaitoa ja tietämystä hankkeista, vaikka todellisuudessa monet aktiivikansalaiset ovat keränneet paljon tietoa heille tärkeistä hankkeista. He voivat myös olla itse asiantuntijoita työelämässä ja paremmin perehtyneet hankkeeseen kuin varsinaiset suunnittelijat.

ENTÄ kaupunginosayhdistykset? Valitettavasti ne ovat samalla viivalla asukkaiden kanssa. Koska kaupunginosayhdistykset eivät ole asukaskokouksilla tai yleisillä vaaleilla valittuja itsenäisen päätösvallan omaavia institutionaalisia lähidemokratiaelimiä, vaan usein jäsenmääriltään pieniä, vapaaehtoisvoimin toimivia yhdistyksiä, niillä ei ole kaupungin organisaatiossa virallista asemaa, päätösvaltaa, vastuuta tai resursseja ja niitä ei tavallista asukasta enempää pyritä osallistamaan hankkeiden suunnitteluun tai valmisteluun, eikä niiltä edes välttämättä pyydetä lausuntoja.

Kaupunki puolestaan kokee haasteelliseksi saada tietoa siitä mitä nk. hiljainen enemmistö on hankkeista mieltä, koska vain ”motiiveiltaan arveluttavat” yksittäiset aktiivikansalaiset vastailevat kyselyissä ja käyvät yleisötilaisuuksissa. Pitäisikö siis järjestää kaupunginosittain äänestyksiä hankkeista? Entä jos äänestysprosentti jää alhaiseksi ja vain henkilökohtaisilla intresseillä varustetut aktiivikansalaiset äänestävät? Entä jos asukkaista muodostettaisiin kaupunginsosaraateja? Mitä jos niihin pyrkivät vain aktiivikansalaiset, jotka jo joka paikassa suuna päänä kertovat kantansa?

Myös asukkaiden näkökulmasta kaupunginosaraatien jäsenten valinta mietityttää. Puhtaasti demografioihin kuten ikäryhmään ja sukupuoleen perustuva jäsenten valinta olisi yksinkertaista toteuttaa, mutta silloin ohitetaan kansalaisten tietämys, arvot, intressit ja aktiivisuus. Entä jos raadit ovat vain uusi kumileimasin, jonka hyväksyy kaikki hankkeet?

KOSKA lähidemokratialle ei ole olemassa päätösvaltaa omaavia elimiä ja vuorovaikutusta estävät intressiepäluulo, edustuksellisuuden puute ja maallikko-ajattelu, päädytään päätösvalta yhä uudestaan palauttamaan edustukselliselle demokratialle eli kaupunginvaltuustoon ja hallitukseen valituille henkilöille.

Näin tekin myös pormestari Vartiainen. Kyselytilaisuudessa hän vetosi yhä uudestaan valtuuston keskeiseen rooliin päätöksenteossa. Mutta miksi sitten valtuutettuja ei oltu kutsuttu paikalle? Onko kyseessä ikävä vastuunvälttelyn kehä, jossa virkamies piiloutuu valtuutettujen taa ja valtuutetut virkamiesten?

Tässä tilanteessa parhaana vaikuttamisen keinona voidaan siis pitää suoria yhteyksiä kaupungin edustajiin. Mutta voiko kansalainen luottaa edes siihen, että valtuustoedustaja ajaisi oman kaupunginosansa tai äänestäjiensä etuja? Poliittiset näkemykset saattavat vaikuttaa yksittäisissä kysymyksissä niin paljon, että päättäjän asuinalueella tai äänestäjien mielipiteillä ei ole merkitystä.

VAIKKA perustuslaki takaa oikeuden kansalaisvaikuttamiseen, ei sille tunnu löytyvän todellista paikkaa. Kaupunki kyllä kuulee aktiivista kansalaista, mutta kuunteleeko se heitä todella?

Annaleena Hakatie, TaM, Muotoilija